Taidemaailmasta paikkaansa etsivänä taiteentekemisen harrastajana tunnen usein samoin kuin juhannusaattona etsiessäni puutarhasta lueskeluun sopivaa paikkaa. Juuri tuolloin Suomen kesä oli varjossa kylmä ja auringossa kuuma.
?
Annu Wilenius
Mielessä on juhannusaaton vierailu Mänttän Pekiloon. Edelleen tuntuu, että visiitti ”Löytäjä saa pitää” –näyttelyyn oli enemmän etsimistä kuin löytämistä. Taiteilijat tuntuivat kuitenkin löytäneen tekemisen ilon kurkistaessaan omiin tekemisiinsä ja saaneet aikaiseksikin jotain, tulleet vähintäänkin suorittaneeksi yhden niistä ”tarttis tehdä”-projekteista, joita jokaisella on vinteillä ja kaapeissa. Tai siivonneet työhuoneensa. Esimerkiksi Maija Blåfield oli kaivanut esiin 15 vuoden aikana kuvaamansa videot, katsonut ne läpi ja koostanut videoteoksensa. Katsojana nostan hattua: kunnioitettavaa aikaansaamista, johon itsekin pitäisi pystyä. Minulle tämän oivaltaminen riittikin: teos tuli ymmärretyksi, taiteilijan tarkoitus keksityksi. Videon katsomiseen ei ollut aikaa (kiinnostusta).
Tekemisen ilo ei kuitenkaan heti auennut, kun marssin Pekiloon, jonka sisääntulo on tänä vuonna avara. Kertaheitolla tulee nähneeksi ensimmäiset ”rojukasat”. Helposti epäilee tulleensa väärään paikkaan tai liian aikaisin. Katse harhailee Marilan tutkivien maalausten tutussa kuvakielessä ja eksyy Emma Helteen ”Taidehistorian muisiinpanoihin 1951-2012”. Löytäjä ei saa näitä muistiinpanoja pitää, koska ne ovat Emman. En löytänyt silmälasejani, joten en selvittänyt vaikeasti luettavista teksteistä teoksen sanomaa…
Emma Helle
Juhannusaattona halusin Pekilossa löytää vain tekemisen ilon, jonka hetken näyttelyä katseltuani määrittelin riittäväksi syyksi sen tekemiseen ja katsomiseen. Määrittelyni tueksi löydän kuin löydänkin netistä siihen luvan: ”Tänä vuonna taiteelle ei aseteta sääntöjä -katsojakin vapautetaan.”
Teosesittely.
Hah, vihdoinkin näyttely. Joka ei edellytä tai oleta mitään. Jossa et voi ymmärtää teoksia väärin. Jossa taiteilijat eivät yritä olla mieliksi katsojille ja kriitikoille. Joka antaa katsojan oivaltaa. Joka vapauttaa katsojan syvällisen sanoman etsimisen ikeestä. Huh.
Niina Lehtonen
Löysin itseni Pekilon katolta rakennusmateriaaleista valmistetusta puutarhasta. Katselin teosta hortonomin silmin. Näin oudosti toteutettuja tuttuja elementtejä: rautalankaruohoa, pressukuusia, pikasidontanauhakukkia; iloisen keksimisen tuloksia.
Pia Sirén.
P.S. Keskiarvoltaan sopivan lämpöisessä, oikeasta puutarhasta löytämässäni tilassa, etsin kalliista näyttelykatalookista teoksille syvempää merkitystä – täytyyhän täällä olla jotain analyysiä… Mutta ei, helposti luettavan alkutekstin jälkeen taiteilijat esitellään arkisesti ja niukasti pelkästään kuvin ja sattumanvaraisin tekstein. Siis voiko tämä totta ollakaan, pelkkää tekemisen iloa…ja löytämisen.
Heini Matveinen
Pekilossa juhannusaattoaan vietti A-K.
Näyttelystä kirjoitettua:
