Arttiaralla virtuaalisena

Näyttelyyn tästä.

Arttiarallaa on vallannut Patruunagallerian.

 

 

Avajaisruuhkan jälkeen mahtuu taas katselemaan näyttelyä kaikessa rauhassa. Kuuden henkilön luovuuden tuotosten sijoittaminen samaan tilaan ilman yhtenäistä teemaa on haastavaa. Väistämättä tulos on rallatteleva ja monipuolinen. Tässä näyttelyssä on paljon tutkittavaa. 

     

Näyttelyn rakentaminen oli kerrassaan hauskaa. Ja sehän oli tarkoituskin. Iloa ennen kaikkea, tekijöille ja katsojille. Kaikista antoisinta on yhdessä tekeminen ja toistemme kannustaminen. Jokaisen persoona ja käden jälki on tullut tutuksi, ehkä tämän jälkeen on yllätyksien aika. Näyttelyn kaltaiset ponnistukset luovat aina jotain uutta, ei tästä ilman jälkiä selviä. Kuinka ne kunkin tekemisissä näkyvät, se onkin mielenkiintoista nähdä. Tässä ollaan ikään kuin uuden kauden alkumetreillä. Luulenpa, että taideonista kuullaan vielä. 

P.S. Sinikka tekee vimmaisesti kahta suurta mustanpuhuvaa taulua, A-K miettii raaskiiko loppuja munakennoja polttaa vai tekiskö niistä paperimassapatsaita. Onko Riitta sittenkin sortunut oranssien pallojen pauloihin? Valmistaako Jarmo vielä yhden naishahmon? Tuulalle jäi vielä uunipeltejä ja Virve taitaa siirtyä abstraktiin ilmaisuun.....ja rakennetöitä...

Avajaiset valokuvasi Virpi Savunen.

Alkaa olla valmista.

Onneksi on keksitty viimetinka. Sen kuluessa saa yllättävän paljon aikaiseksi. Kummallisesti jostain putkahtelee roppakaupalla uusia ideoita häiritsemään tekemistä juuri sillon, kun olisi tarve keskittyä oleelliseen. Liekö luovuusvire jotenkin huipussaan näin ennen näyttelyä. Kaikkea ei saa kuitenkaan tähän näyttelyyn mahtumaan.

 

Tulkaahan katsomaan mitä mahtuu.

Taideon on oikeastaan perustettu tätä näyttelyä varten. Yhdessä tekemiseen. Jonkinlainen ihmettely ja haikeus tässä mielessä kaivertaa. Mitäs nyt, onko meillä vielä jotain yhteistä?

Hitsi miten hassu kysymys!!!!!

Mehän ollaan hitsauduttu Arttiarallaa-rihmoilla niin solmuun toistemme kanssa, ettei tätä sotkua pura mikään eikä kukaan.

 

 

Arttiarallaa on ollut ajatuksissa jo kolme vuotta. Vielä sitä ei ole kuitenkaan nähty. Kukaan ei tiedä millainen se on. Ei ihme, että vähän jännittää. Viikon kuluttua ollaan tässäkin asiassa viisaampia ja kokeneempia. Ylihuomenna alkaa olla joku aavistus...

 

Valmista tuli

Loputkin taideonilaiset valmistuivat Lapuan taidekoulusta 10.4.2013. Tätä me vielä juhlitaan lisää. Hyvät juhlanaiheet on kuitenkin viisasta säästellä tulevaisuuteen. Koskaan ei tiedä, milloin sellaisille on käyttöä. Olishan se  ihan kauheaa, jos pitäis juhlia, muttei olis mittän syytä.

7 vuotta siinä meni kun kokeiltiin kaikkia mahdollisia taiteentekemisen muotoja. Osa niistä osoittautui mahdottomiksi, mutta niin kai oli tarkoituskin. Omaa juttuaan siellä kukin oli etsimässä.

Katsaus menneisiin tekemisiin opiskeluaikana on nyt tehty, ja Arttiarallaaseen valmistaudutaan luovassa tilassa. Patruunagallerian tilan haltuunotto on käynnissä. Ripustamisesta tulee mielenkiintoinen sessio. Koska meidän taiteilun perusajatus on ilo, tekemisen ilo, otetaan tietenkin ilo irti siitäkin, ja tulevasta paniikinomaisesta näyttelyä edeltävästä kesästä...

ARTTIARALLAA

näyttelyyn on nyt vuosi aikaa. Me taideonilaiset olemme keskittyneessä luomisen tilassa ja miettimme kuumeisesti missä menevät uskalluksen rajat. Aikuisuuden tuomat estot pitävät ilmaisun vimman sovinnaisissa rajoissa, mutta pyristelemme vastaan.

Näyttelyiden rakentamisesta on jonkin verran kokemusta. Kansalaisopiston esillepanoja olemme tehneet yhdessä ja onpa joillain meistä ollut omiakin näyttelyitä. Mutta Arttiarallasta tulee erilainen,

jämptillä tavalla omanlainen.

Nyt käytettävissä oleva tila on suuri ja monipuolinen. Tavoitteena on, että galleriatila ja teokset käyvät vuoropuhelua. Nähtäväksi jää tuleeko kyseinen vuoropuhelu olemaan riitaa ja tappelua vai leppoisaa rupattelua.

Joka tapauksessa Taideon jatkaa valitsemallaan tiellä ja Arttiaralla valmistuu riemukkaissa merkeissä.

Etsimisen löytyminen.

Taidemaailmasta paikkaansa etsivänä taiteentekemisen harrastajana tunnen usein samoin kuin juhannusaattona etsiessäni puutarhasta lueskeluun sopivaa paikkaa. Juuri tuolloin Suomen kesä oli varjossa kylmä ja auringossa kuuma.

 

 ?

Annu Wilenius

Mielessä on juhannusaaton vierailu Mänttän Pekiloon. Edelleen tuntuu, että visiitti ”Löytäjä saa pitää” –näyttelyyn oli enemmän etsimistä kuin löytämistä. Taiteilijat tuntuivat kuitenkin löytäneen tekemisen ilon kurkistaessaan omiin tekemisiinsä ja saaneet aikaiseksikin jotain, tulleet vähintäänkin suorittaneeksi yhden niistä ”tarttis tehdä”-projekteista, joita jokaisella on vinteillä ja kaapeissa.  Tai siivonneet työhuoneensa. Esimerkiksi Maija Blåfield oli kaivanut esiin 15 vuoden aikana  kuvaamansa videot, katsonut ne läpi ja koostanut videoteoksensa. Katsojana nostan hattua: kunnioitettavaa aikaansaamista, johon itsekin pitäisi pystyä.  Minulle tämän oivaltaminen riittikin: teos tuli ymmärretyksi, taiteilijan tarkoitus keksityksi. Videon katsomiseen ei ollut aikaa (kiinnostusta). 

Tekemisen ilo ei kuitenkaan heti auennut, kun marssin Pekiloon,  jonka sisääntulo on tänä vuonna avara. Kertaheitolla tulee nähneeksi ensimmäiset  ”rojukasat”.  Helposti epäilee tulleensa väärään paikkaan tai liian aikaisin. Katse harhailee Marilan tutkivien maalausten tutussa kuvakielessä  ja eksyy Emma Helteen ”Taidehistorian muisiinpanoihin 1951-2012”. Löytäjä ei saa näitä muistiinpanoja pitää, koska ne ovat Emman. En löytänyt silmälasejani, joten en selvittänyt vaikeasti luettavista teksteistä teoksen sanomaa…

Emma Helle

Juhannusaattona halusin Pekilossa  löytää vain tekemisen ilon, jonka hetken näyttelyä katseltuani määrittelin riittäväksi syyksi sen tekemiseen ja katsomiseen. Määrittelyni tueksi löydän kuin löydänkin netistä siihen luvan: ”Tänä vuonna taiteelle ei aseteta sääntöjä -katsojakin vapautetaan.”
 Teosesittely.

 Hah, vihdoinkin näyttely. Joka ei edellytä tai oleta mitään. Jossa et voi ymmärtää teoksia väärin. Jossa taiteilijat eivät yritä olla mieliksi katsojille ja kriitikoille. Joka antaa katsojan oivaltaa. Joka vapauttaa katsojan syvällisen sanoman etsimisen ikeestä. Huh.

Niina Lehtonen

Löysin itseni Pekilon katolta rakennusmateriaaleista valmistetusta puutarhasta. Katselin teosta hortonomin silmin. Näin oudosti toteutettuja tuttuja elementtejä: rautalankaruohoa, pressukuusia, pikasidontanauhakukkia;  iloisen keksimisen tuloksia. 

Pia Sirén.

P.S. Keskiarvoltaan sopivan lämpöisessä, oikeasta puutarhasta löytämässäni tilassa, etsin kalliista näyttelykatalookista teoksille syvempää merkitystä – täytyyhän täällä olla jotain analyysiä… Mutta ei, helposti luettavan alkutekstin jälkeen taiteilijat esitellään arkisesti ja niukasti pelkästään kuvin ja sattumanvaraisin tekstein.  Siis voiko tämä totta ollakaan, pelkkää tekemisen iloa…ja löytämisen.

 

Heini Matveinen

Pekilossa juhannusaattoaan vietti A-K.

Näyttelystä kirjoitettua:

 Keski-Suomalainen

 Kuvataideviikot 

Hesari

Ei omena kauas suusta putoa!

 

 Mitäs jos vuodenajat menis yhtäkkiä sekasin? Jos talvella oliskin yöttömät yöt ja kesällä järvet jäässä. Koivu kukkis syksyllä ja omenapuut tekis omput ennen kukintaa. Miltähän tuo näyttäis? No, kokeillaan. Sillähän tuo selviää. Mahdollistahan tuo on taidemaalareille ja satujen kertojille. Mahdollista siis meillekin.

 

Tarkoitus on nauttia tekemisen ilosta, mutta kolmattakymmenettä sukkisomppua vääntäessään kyseenalaistaa kaiken tarkoituksen, siis kaiken…silti...

...on kai leikkimielisyys sallittua aikuisillekin, onhan? 

Ympäristötaide on käsitteenä laaja; kutsumme tänään Jokilaakson omenapuun omppuistamista  ympäristötaiteeksi. Kaikki taidehan pitää toki johonkin kontekstiin  asettaa ja kategorisoida.

Projektin opetus olkoon:  järjestä iloa arkeen ja hymyä suupieleen itselle ja kanssaihmisille - aina kun voit!  

Iloista arkea toivottaa:

 taideon, ja jänis.